Veturinkuljettajahattu

Kiirettä pitää ja netti seppoilee vähän väliä. Onneksi silti elämä jatkuu. Joillekin voi tulla melkoisena shokkina, mutta mä en ole millään tavalla addiktoitunut tietokoneeseen tai nettiin. Herranen aika, ennen kuin menin lukioon, en ollut vielä kertaakaan tehnyt esitelmää koneella tai tyyliin edes kuullut pouver pointista. Nykyisinkin suosin esitelmien, kirjoitelmien yms. yms. yms. tekoa ihan vanhanaikaisesti käsin, koska

a) tietokone voi kaatua ja hävittää kaikki tiedostonsa (minun tapauksessani minä itse onnistun hävittämään kaikki tiedostot) enkä saa niitä enään mistään takaisin ja tulee paniikki ja hypotermia ja hypersuper hengenahdistus(ja kyllä, tiedän oikeesti mitä hypotermia tarkoittaa. tää on mun maailmalle purkautuvaa tukahdutettua luovuutta)

b) en osaa käyttää tietokonetta enkä tehdä haluamiani juttusia ja

c) käsin on niin paljon mukavampi väkertää ja näpertää ja tuunata ja lisätä vähän väriä sinne tänne. Käsin luovuus pääsee paremmin esille ja mielestäni töistä tulee yksilöllisempiä. (Puhun omasta puolestani, sillä suurin osa nykynuorista, luulis ainakin, osaa käyttää tietotekniikkaa hyväkseen paljon paremmin kuin meikäläinen.)


Tämä päivän asun rakensin tarkoituksella tämän:




äitini vanhan, älyttömän tyylikkään hatun ympärille. Asu ei toimi niin hyvin kuin villeimmissä unelmissani, mutta kaipa ihan käypä on.






pitsisukkikset lahjana saatu
liilavalkoinen tunika alunperin kait UFF:in euronpäiviltä, mutta kaapista tongin viime kesänä ja helman lyhensin puolireiteen
pitsi t-paita (joka ei toimi ainakaan valokuvissa niin kivasti kuin ajattelin) on äidin peruja
ja kaiken hässäkän peittävä suuri, luulisin että alunperin miesten, pikkutakki/bleiseri tai-mikä-toi-nyt-onkaan on 2nd hand löytö.
Mutta puolustukseksi aamulla tuli vähän kiire kun join mieluummin kahvia kuin etsin täydellistä asua.

Mulla on nykyään pakkomielteenä vetäistä jalkaan mahdollisimman usein ei-mustat sukkikset. Johtuneeko siitä että koen sisäisiä traumoja vuoden jatkuneesta pelkkämusta-sukkiskaudesta. Tai sitten olen vain yksinkertaisesti tylsistynyt kokomustiin jalanpeitteisiin.


PS. Olen löytänyt uuden rakkauden: bändin nimeltä Sparks. Ikuinen kiitos kaverille, joka tyrkkäsi levyn käteen ja sanoi: "kuuntele toi".